Manipulointia ja pettämistä

Tarinatuokiona iltapäivän ratoksi ajattelin kertoa ensimmäisestä poikaystävästäni, jota ennen olin seurustellut vain yhden tytön kanssa ja siitä, miten pahasti koko homma musersi mut ihmisenä. Ennen tätä olin jotenkin kuvitellut, ettei ihmissuhteet olisi näin dramaattisia muuta kuin leffoissa, ja nykyäänkin, yli kuusi vuotta myöhemmin, mun on vaikea uskoa, et miten tällaista voi edes tapahtua. Vaikka uskon päässeeni asiasta loppujen lopuksi yli, pystyn vieläkin näkemään, minkälaista vaikutusta koko tapahtumasarjalla on ollut mun kykyyn ylläpitää romanttisia suhteita.

Olin 17 kun tapasin tän jätkän, se oli mua aika paljon vanhempi, ehkä jotain 5 vuotta tai sinnepäin ja asui n. 80km päässä kaupungissa, jossa mulla oli ennestään jo muutama kaveri. Se oli sellainen aika hiljainen ja hillitty tyyppi ja olin tosi innoissani siitä et joku noinkin paljon kypsempi tyyppi oli musta kiinnostunut. Koko tilanne oli tosi omituinen, koska tiesin, että se asuu tyttöystävänsä kanssa, mutta halusin uskoo tätä jätkää, kun se sano, et niiden parisuhde on jo kuollut eikä siinä oo enää mitään. Alettiin chattailee aika säännöllisesti ja paljon, nähtiin muutaman kerran ja sit se kerto virallisesti pistäneensä välit poikki tän muijan kanssa. Olin tosi innoissani, kun alettiin seurustelemaan, mutta kaikennäköiset pikkujutut alkoivat heti kasaantumaan ja aiheuttamaan epäilyksiä.

Meillä oli paljon sääntöjä. Tai enemmänkin, MULLA oli paljon sääntöjä, joita en saanut rikkoa. En saanut kertoa kenellekään siitä, että seurusteltiin, varsinkaan hänen siskolleen, joka oli myös mun kaveri, koska sen eksä kuulemma aiheuttaisi hankaluuksia. Sen eksä asui vielä niiden yhteisessä kämpässä ja aiheuttaisi kuulemma hankaluuksia. En saanut myöskään laittaa meistä yhteisiä kuvia nettiin, enkä varsinkaan tulla käymään niiden luona, edes silloin, kun sen eksä olisi poissa. Meidän parisuhde koostui lopulta siis siitä, että se vieraili mun luona silloin kun sitä huvitti, soitti mulle silloin, ku se oli yksin ja saatto jättää viesteihinkin vastaamatta. Ei varmaan ole kellekään enää yllätys tässä vaiheessa, että koko hommassa oli jotain mätää. Kyllä mäkin sen sillä lailla tajusin jo, mutten halunnut hyväksyy sitä, et olin tässä vaiheessa tuhlannut jo yli puoli vuotta rakennellen iloisena parisuhdetta, jota ei ollut edes olemassa.

Kun sen eksä ei ollut vuodenkaan jälkeen onnistunut ”löytämään uutta kämppää”, aloin tosissani kiipeämään seinille. Saatoin valvoa öitä, kun en saanut unta kaikkien niiden epäilysten ja pelkojen takia, mitä mulle oli kertynyt. Tää jätkä oli käynyt mun vanhempienkin luona, mikä vaan kasvatti mun halua uskoa sitä, koska tunsin häpeää siitä ajatuksesta, et joutuisin kertomaan mun vanhemmille, millaiseen halpaan olin jäänyt. Asiat alkoivat eskaloitua yhä enemmän. Yritin väkisin tuputtaa itseäni käymään ja selvittää asioita meidän yhteisten tuttujen kautta. Yksi päivä mun ahdistus kasvoi niin suureksi, että päätin mennä käymään siellä, kun se ei vastannut mun viesteihin tai puheluihin. Halusin vaan saada koko asiaan vihdoin selvyyden. Ilmoitin viestissä, että lähden ajamaan sinne ja tulen käymään halusi hän tai ei, koska jos asiat on niin kuin hän on väittänyt, ei pitäisi olla mitään ongelmaa. Puolivälissä matkaa saan vihdoin vastauksen, jossa se ilmoitti, etten saa tulla käymään ja hän ei ole edes kotona. Etsin sen ovea ja lopulta löysin sen, mutta vaikka pimpottelin ovikelloa useamman kertaa, ei kukaan tullut avaamaan.

Päädyin siis ajamaan takaisin kotiin, yhä ahdistuneempana. Mun oli ihan pakko saada tää homma selväksi. Tässä vaiheessa aloin saamaan käskyjen sijaan uhkailuita. Yksi niistä, joka on täysin syöpynyt mun mieleen, meni jotakuinkin näin: ”Miltä susta tuntuis, jos sun pikkubroidis ei kävelis enää koskaan? Sä ET kerro kenellekään yhtään mitään.” Tää oli se vaihe, missä tunsin mun koko kropan menevän kylmäksi, kun tajusin ensimmäistä kertaa, minkälaisen ihmisen kanssa olin tekemisissä. Sitä ei kiinnostakaan mun hyvinvointi, vaan sitä kiinnostaa ainoastaan se, että asiat menevät niin kuin se haluaa. En ollutkaan mikään kaikkia muita ihmisiä arvokkaampi henkilö, jota se ei haluaisi satuttaa niin kuin niitä kaikkia muita, vaan olin kertakäyttöastia, joka poltetaan heti sen jälkeen, kun sitä ei voi enää käyttää.

Aloin kuulemaan myös kaikennäköisiä muita asioita sen kotikaupungin lähipiiristä. Kun mainitsin yhdelle yhteiselle tutulle, jonka kanssa tää jätkä oletti, etten ole enää tekemisissä, että meidän seurustelusuhteessa on jotain todella pielessä, tää tyyppi sanoi hämmästyneenä ”Mut se sanoi et te erositte jo kuukausia sitten? Se on pyörinyt täällä jo reilun kuukauden [yhden muijan] kanssa!” Selvisi, että se oli valehdellut kotipaikkakunnallansa kaikille tutuillensa, jotka oli päätyneet saamaan selville meidän suhteesta, että se oli jättänyt mut. Samanaikaisesti kuitenkin se oli edelleen vieraillut mun luona ja jatkanut mulle valehtelua. Tässä vaiheessa tunsin tän jätkän jo kuitenkin niin hyvin, että tiesin, kuinka häpeilemättömästi se manipuloi ihmisiä saadakseen mitä haluaa. Mä en ollutkaan enää se helppo ja luotettava pano, joka ei aiheuta ongelmia, joten se halusi uuden sellaisen.

Aloin myös kuulemaan tältä jätkältä, kuinka se oli alkanut hengaamaan yhden lapsuudenystävänsä kanssa. Haistoin heti palaneen käryä, mutta se vakuutti, ettei ikinä voisi kokea vetoo siihen muijaan, koska se on sille kuin sisko, ja vielä läski ja rumakin. Jotenkin kuulin sen äänen läpi heti, kuinka se yritti haukkua sitä muijaa, että uskoisin, ettei se oo kiinnostunut siitä. Tässä vaiheessa homma alkoi olemaan jo aika selvä mulle, vaikken ollut saanut siltä itseltään ensimmäistäkään totuudellista sanaa. Aloin puhumaan ihmisille sen ympärillä ja kävi ilmi, että se tosiaankin oli pettänyt mua tämän ensimmäisen muijan kanssa, jopa seurustellut sen kanssa. Kuulin tämän tältä muijalta itseltään, mutten osannut olla hänelle vihainen, vaikka mua oksetti ja huimasi se, että kaikki oli ollutkin valhetta. Sen lisäksi selvisi, että tämä läski ja ruma siskonkaltainen lapsuudenystävä oli hänen uusi muijansa. Eipä tämä enää tässä vaiheessa tullut mulle enää minkäänlaisena yllätyksenä.

Mä törmäsin kaverin kautta uuteen jätkään, ja sen kanssa meillä alkoi juttu edistyä niin nopeasti, että jätin sen manipuloivan kusipään tekstarilla. Jopa kaiken tän jälkeen, sillä oli pokkaa soittaa mulle ja uhkailla suolistavansa sen mun uuden miehen, ja muuta vastaavaa. En jaksanut enää edes liikuttua sanastakaan mitä se sanoi. Kaikki oli tähänkin mennessä ollut vain valhetta, eikä mikään uhkaus ollut tullut toteen. Muistan ainoastaan yhden asian, jonka sanoin sille: ”Pidä kiinni siitä sun nykyisestä muijasta, sillä voi olla, että se on ainoa, joka jaksaa katella sua. Älä pilaa sitäkin suhdetta.”

En ehkä koskaan tuu ymmärtämään tota ihmistä. Tiedän vaan, että vuosiin en oo tuntenut mitään muuta, kun sääliä sitä kohtaan. Myöhemmin sain selville, ettei hän ollut koskaan eronnut eksästään, vaan oli sen kanssa edelleenkin kihloissa, mikä oli ehkä vielä viimeinen isku, joka jollain lailla vaikutti muhun. Vaikka pääsin siitä uskomattoman toksisesta ihmissuhteesta yli, näen nyt jälkikäteen sitä seuranneissa parisuhteissa useita aaltoja kaikesta siitä, millä se jätkä mua myrkytti melkein kaksi vuotta. Jatkuva epävarmuus siitä, pitääkö mun kumppani musta ja kyvyttömyys pysyä parisuhteessa terveen kiintymyksen alueella vaivaa mua tähänkin päivään asti. Heti, jos tunnen, että joku ihminen alkaa lähestymään mua, vetäydyn välittömästi. Jos onnistun olemaan vetäytymättä, saatan kiinnittyä toiseen kuin takiainen. Mutta heti, jos näyttää siltä, että suhteessa on jotain pielessä, vetäydyn täysin ja oon valmis eroamaan, ettei mun tarvitsisi käydä läpi mitään hankalampia tunteita yrittäessä saada suhdetta toimimaan. Tunnekylmyys on jotenkin automaatio heti, kun pelkään, että muhun sattuisi.

Toisaalta opin maailman tärkeimmän opin tästä äärimmäisen paskasta suhteesta. Kaikesta selviää, vaikka tuntuisi siltä, että voisi kuolla siihen murheeseen, mihin on uponnut. Ja että anteeksianto ei tarkoita sitä, että pitää hyväksyä se mitä toinen teki. Vaikka antaa anteeksi, ei se poista sen toisen ihmisen vastuuta niistä julmista ja pahoista teoista, joita se on tehnyt toisille. Mutta anteeksianto antaa edes jonkinlaista rauhaa sen antajalle. Sen avulla kykenee päästämään irti menneistä ja siirtymään eteenpäin. En silti voi sanoa olevani onnellinen siitä, että olen joutunut käymään läpi jotain tällaista niin nuorena. Mutta tiedän, että vaikka taistelen niiden arpien kanssa edelleen, jotka se ihminen on jättänyt muhun, sillä ei ole vuosiin ollut minkäänlaista valtaa muhun, ja se on tärkeintä.